Historia
Salon Wilppaan jalkapalloilun historiaa
Vuodet 1908 – n. 1945
Anjalin latasi avausmaalin
Jalkapalloilukin kiinnosti kauppalalaisia, mutta ilman asiantuntevaa valmentajaa laji ei ollut päästä alkuun. Palloa potkittiin kesäiltojen iloksi vailla selvää päämäärää. Tosin jo vuonna 1920 Vilppaassa keskusteltiin potkupallon ostamisesta, ja 1921 lajin ohjaajaksi nimettiin Forström, mutta näkyvää tulosta ei vielä silloin syntynyt.
Käänne tapahtui, kun kirjaltaja Yrjö Koskelin muutti Saloon vuonna 1923. Hän organisoi harjoitukset pienelle ja epätasaiselle Eläintorin kentälle ja sai mukaan kymmenittäin innokkaita harrastajia.
Palloiluosasto hyväksyttiin Paavo Anjalinin ehdotuksesta Vilppaan alaosastoksi kesällä, ja pelin makuun päästiin syksyllä 1923. Silloin Vilpas pelasi olemassaolonsa ensimmäisen jalkapallo-ottelun. Turun piirin suurin seura Turun Weikot kylvetti kuitenkin kolmosjoukkueellaan salolaisia märällä kentällä lukemin 16-1.
Vasen laitahyökkääjä, seuran monivaikuttaja Paavo Anjalin teki Vilppaan historian ensimmäisen jalkapallomaalin jo kahden peliminuutin jälkeen, mutta loppu oli turkulaisten juhlaa.
Vilppaan historiallinen kokoonpano Eläintorin kentällä oli Väinö Bergholm (Vuorisaari), Onni Koskinen, Einar Liljestrand (Liljaranta), Einar Nurmi, Eino Ritvanen, Kosti Paasio, Lauri Koskinen, Yrjö Koskelin, Arvo Blomberg (Arasola), Helge Heinonen, Paavo Anjalin.
Tapahtumat etenivät Koskelinin ohjauksessa todella nopeasti, sillä keväällä 1923 palloilua TUL:n Turun piirikunnassa harrastettiin Työväen Urheilulehden mukaan Turun lisäksi vain parissa Turun ympäristökunnassa. Saloa ei vielä tuolloin mainittu missään virallisessa paperissa.
Vilppaan palloilujaosto kulki kuitenkin hoippuen, sillä se jouduttiin perustamaan ennen sotia ainakin kahteen kertaan uudelleen.
Tilanne oli aivan sama Viestissä. Se pääsi harjoituksiin kiinni vuonna 1923, jolloin Viesti pelasi ensimmäiset ”kilpailuottelunsa”. Viestissä viriteltiin pallo-osastoa kuitenkin jo niin varhain kuin vuonna 1919. Jaostolle pääseura antoi kummilahjaksi 900 markkaa. Toteutuminen vei aikansa, neljä vuotta.
Vuodet 1945 – 1959 Kotimaista ja kansainvälistä
Jalkapalloilussa yhteistoiminta oli sodan jälkeenkin hetken aikaa poikki, mutta Annankadun hiekalla riitti jatkuvasti vilskettä. Viesti ja Vilpas pelasivat omia kamppailujaan, ja keskinäiset yhteenotot keräsivät kiitettävästi kansaa kentän laitamille.
Esimerkiksi vuonna 1947 seurojen yhteistoimintaottelussa noin tuhat silmäparia todisti Vilppaan 2–0 voittoa.
Hieman yllättävältä tuntuu, että salolaiset pyrkivät heti sodan myllerryksistä toivuttuan vilkkaaseen kansainväliseen kanssakäymiseen ennen muuta ruotsalaisten kanssa. Jo vuonna 1946 kauppalan joukkue kävi ystävyyskaupunki Katrineholmissa häviämässä kahteen kertaan, ja kahta vuotta myöhemmin Vilppaan edustusjoukkue toisti saman tempun. Myös Salossa nähtiin useana vuotena ruotsalaisvieraita.
Salon jalkapalloilun suuri hetki koitti 14. elokuuta 1949, kun pitkään vireillä ollut haave omasta ruohokentästä toteutui. Sateennihkeässä vihkiäisottelussa kohtasivat tietysti Vilpas ja Viesti. Tulos oli Vilppaalle puhtaasti 2‑0. Maalintekijöinä kunnostautuivat Kallio ja Vuori.
Salon Seudun Sanomat eli innolla pelissä mukana:
”Kokonaiskuvana täytyy todeta, että pelitapa on, lähinnä kaiketi kunnallisen jalkapallovalmentajamme opetuksen ansiosta, kehittynyt oikeaan suuntaan. Pallo pidetään maassa, ja tarkoilla syötöillä kehitetään peliä eteenpäin.”
Katsojia peli keräsi seurojen pettymykseksi vain 700, vaikka tarjolla olivat aivan uudet puitteet. Jo hiekkapintaisella Annankadulla vastaavat luvut olivat usein täyttä totta. Ruohokentän uskottiin vetävän paljon suuremman joukon avajaispeliin ja samalla tuovan kassaan lisää kaivattuja pelimarkkoja.
Niin ei kuitenkaan käynyt. Selityksenä saattaa olla se, että Annankadun kenttä sijaitsi aivan kauppalan keskustassa, joten ohikulkijat pysähtyivät kuin itsestään seuraamaan hiekka-areenan tapahtumia. Uudelle Keskuskentälle – joka muutama vuosikymmen myöhemmin nimettiin Urheilupuistoksi – oli mentävä varta vasten jalkapalloilun takia ja kivuttava vielä ylös Perniöntien mäki.
Urheilulautakunta oli kuitenkin nurmikentän avauspeliin tyytyväinen. Kun kesäkuiset yleisurheilun avauskilpailut tuottivat tappiota 24751 markkaa, niin jalkapallo-ottelu kääntyi plussan puolelle 7150 markan verran. Kaiken lisäksi kutsuvieraat ja alle 125 senttimerin mittaiset pojat sekä tytöt pääsivät ilmaiseksi kentälle.
Myös lajin eteen työtä tehneet tahot olivat tyytyväisiä nurmikenttään. Asiantuntijapiireissä oltiin varmoja siitä, että Viestin ja Vilppaan pelaajat pystyvät esittämään rohkeampaa, teknillisempää ja tilannerikkaampaa peliä kuin hiekkakentällä.
Paljon nähneen ja kokeneen Annankadun kentän urheilulliset palvelut päättyivät vuonna 1953, kun sen paikalle ryhdyttiin rakentamaan linja-autoasemaa. Sellaisena alue palvelee edelleen, ei tosin enää lähimainkaan samassa kuosissa kuin 55 vuotta sitten.
Huomattavaa on, että kun Vilpas hankki jalkapallojoukkueelleen ensimmäiset viralliset pelipaidat, ne eivät olleet tutut keltamustat, joista muodostui ajan myötä Vilppaan tavaramerkki. Ylpeyttä herättäneet pelipaidat olivat nimittäin vihreät. Koristeina olivat musta kaulus ja mustat hihansuut. Seuran nimi oli painettu rintaan, Vilpas.
Kuuluisat ”Vilppaan poika raitapaita” –keltamustat puettiin seuran pelaajien harteille vasta 1950-luvulla. Vilpas pelasi tuolloin TUL:n Suursarjaa vaihtelevalla menestyksellä, ilman suuria huippuja.
Uusia virikkeitä veralle heitettiin vasta vuonna 1954, kun liittorajat pitkän jahkailun ja työnteon jälkeen kaatuivat – tosin vain jalkapalloilussa. TUL:n jalkapalloseurat liittyivät Suomen Palloliiton ja sen piirien jäseniksi.
TUL lopetti itsenäisen jalkapallo- ja myös jääpallotoiminnan. Palloliitto sai kertaheitolla noin 200 uutta seuraa, joukossa Vilpas. Saumattomaksi tämä yhteistoiminta muuttui tosin vasta 1956, kun nekin TUL:n seurat, jotka eivät ensi alkuun olleet halukkaita liittymään SPL:n toimintaan, lähtivät mukaan.
Vaikka Suomessa oli tämän vaiheen jälkeen vain yksi jalkapalloa pyörittävä järjestö, niin vastakkainasettelun aika ei suinkaan ollut ohi. Liitossa puhuttiin ”vanhoista” seuroista ja ”uusista” seuroista. Jälkimmäiset olivat, kuten arvata saattaa, TUL:n seuroja. Paikallisella tasolla rintamalinja oli yhtä jyrkkä, ehkä jopa kuumatunnelmaisempi kuin aiemmin.
Saloon tämä loi tietysti yhteistyön ensivaiheissa mielenkiintoiset asetelmat, kun usein kiihkeiksi kääntyneet Vilpas‑Viesti –taistelut jatkuivat vuonna 1954 yhdessä ja samassa maakuntasarjan lohkossa.
Maakuntasarja oli synnytetty SPL:n maakuntasarjasta ja TUL:n suursarjasta. Sarja oli jaettu 16 lohkoon, ja salolaiset saivat oman paikkansa suunnalta, josta ne jatkossakin löysivät hyvin usein vastustajia, Länsi-Uudeltamaalta: BK-46 Karjaalta, hankolaiset HIK ja HAIK sekä tammisaarelainen EIF.
Ensimmäisen kauden kaksi salolaiskohtaamista päättyivät tasapeleihin. Kukaan ei siinä vaiheessa arvannut, että ne jäisivät sarjatasolla kahden vanhan salolaisseuran viimeisiksi keskinäisiksi kylätappeluiksi, jollaisiksi usein kuumatunnelmaisiksi kääntyneitä otteluja kuvattiin.
Näin se kuitenkin oli. Vilpas otti lohkossa toisen tilan, kun taas Viesti putosi maakuntasarjasta eli kausi 1955 vietettiin eri sarjatasoilla.
Vuonna 1956 Vilpasta vastaa marssikin uusi salolaisseura, Salon Palloilijat.
Uusi naapuri
Salon palloilukuviot muuttuivat vuonna 1956, kun kauppalaan perustettiin Salon Palloilijat, SalPa. Sen oli määrä ottaa huostaansa sekä jalkapalloilu että jääkiekkoilu.
Tämä ei suinkaan ollut ensimmäinen kerta, kun palloilun erikoisseurasta puhuttiin Salossa. Vilppaan pelaajatkin olivat olleet neuvotteluyhteydessä johtokuntaan aiempina vuosina. Osa pelaajista olisi halunnut aivan uuteen seuraan, osa ei.
Johtokunta piti koko ajan Vilppaan oman palloilun puolta, mutta SalPan syntymisen aattohetkillä elettiin kriittisiä vaiheita. Ratkaisevia yhdistymisneuvotteluja Vilppaan ja Viestin välillä käytiin vuonna 1955 varsin korkealla tasolla, sillä niitä veti Salon kauppalanjohtaja Viljo Mertano, joka valittiin myöhemmin myös SalPan ensimmäiseksi puheenjohtajaksi.
Viesti päätti poistaa vuoden 1955 lopussa molemmat lajit ohjelmastaan. Myös Vilpas menetti jalkapalloilun parhaimmistostaan osan uuteen seuraan, mutta Vilpas ei siitä huolimatta luopunut lajeista. Seuran vuosikokouksen päätöksellä sekä jalkapalloilu että jääkiekkoilu säilyivät Vilppaan lajivalikoimassa.
SalPa perustettiin 23. helmikuuta 1956, ja se sai Viestin paikan jo sen kauden jalkapalloilun maakuntasarjaan. Viesti oli käynyt kauden 1964 jälkeen aluesarjassa, mutta se nousi takaisin maakuntasarjaan vuotta myöhemmin. Juuri tuon paikan SalPa sitten sai.
Uusi seura ei kuitenkaan heti kyennyt kaappaamaan valtaa kauppalassa. Vilpas voitti maakuntasarjassa naapurinsa kahteen kertaan maalein 1‑0 ja 2‑1, ja myös pokaaliottelussa SalPa nöyrtyi 1‑0.
Kuin hengen nostattamiseksi Vilpas muisti uutta aikaa tienneen kauden päätteeksi omaa jalkapalloväkeään. Kymmenvuotisen pelaajapalkinnon saivat Onni Tuominen ja Rainer Hagelberg. Kaikkien aikojen salolaismaalivahti Gösta ”Jeppe” Backman pokkasi kunniapalkinnon, samoin Hagelberg. Parhaana puolustajana palkittiin Helge Virtanen, jonka työ näkyi myöhemmin seuran ja jaoston johtotehtävissä.
Jalkapallo- ja musiikkimies – mm. maineikkaan Salon Viihdelaulajien pitkäaikainen johtaja – Matti Blomqvist sai tunnollisimman harjoittelijan palkinnon.
Hyvää pelisilmää palkitsijat osoittivat nimeämällä silloin 17-vuotiaan Aulis Laineen tulevaisuuden palloilijaksi. Laine lunasti toiveet, tosin Åbo IFK –seurassa. Hän johdatti 1‑0 voittomaalillaan turkulaiset Suomen cupin voittoon 1965 ja pääsi keltapaitojen kapteenina nostamaan cupin voittopokaalin kohti Helsingin iltataivasta.
Aulis Laine pelasi ÅIFK-vuosinaan 18 A-maaottelua, ja meriittilistaan Olavi Laaksosen valmentamassa maajoukkueessa mahtuu niinkin harvinainen titteli kuin Pohjoismaiden mestaruus.
Vilppaan ja SalPan alkutaipaleen kohtaamisia sävyttivät kuumat tunteet. Kun kumppanukset vuonna 1958 vetäisivät maakuntasarjassa 1‑1 tasapelin, se oli Salon Seudun Sanomien mukaan ”tappelunujakka”.
Tosin itse jutussa moitteita saivat vain rääväsuiset kannattajat, jotka esittivät mauttomia huomautuksia niin pelaajille kuin tuomarillekin. Tunnelma oli kuitenkin epäilemättä kiihkeä, sillä 1950-luvulla idyllisessä puurakenteisessa pääkatsomossa kaikki penkkirivit saattoivat olla täynnä tupakansavua ja tunnelmaa, siis noin 500 katsojaa ja seisomapaikat päälle.
Vuosikymmenen viimeiset vuodet eivät nostaneet Vilpasta hyvistä asetelmista huolimatta maakuntasarjasta ylös Suomi-sarjaan. Sen sijaan 1959 SalPa jyräsi lohkovoittoon ja nousuun.
Vuodet 1960 – 1979
Kiivasta paikallispeleissä
Jalkapalloilussa elettiin jo 1950-luvun lopussa kiihkeitä aikoja. Pyrkimys kaikkien salolaisten palloilijoitten yhdistämiseen ei onnistunut, sillä vuonna 1956 perustettuun Salon Palloilijoihin liittyi esimerkiksi vain osa Vilppaan jalkapalloilijoista. Kun näin kävi, oli selvää, että paikallisotteluissa tunteet olivat pinnalla ja otteet kentällä railakkaita.
SalPan perustamisen aikaan tavoitteeksi oli asetettu nousu maakuntasarjasta ylemmäs. Se toteutuikin vuonna 1959, kun uusi seura Salon Palloilijat nousi maan toiseksi ylimpään sarjaan, Suomi-sarjaan. SalPan unelma jäi kuitenkin vain vuoden mittaiseksi, sillä se putosi kauden 1960 jälkeen takaisin maakuntasarjaan.
Vilpasta ei naapurin kohtalo kuitenkaan lohduttanut. Keltamustien peli oli hukassa, ja osa avainpelaajista oli keskellä parasta jalkapallokautta armeijan leivissä. SA Intin harmaista ei noina aikoina lomia irronnut maakuntasarjatason pelaajille kovinkaan helposti. Vilppaan nuoresta ryhmästä liian iso osa oli palveluksessa silloin, kun joukkue pelasi sarjapisteistä.
Tulos oli armoton: joukkue putosi maakuntasarjasta lohduttomasti aluesarjaan yhden pisteen erolla seuraaviin.
Alkoi Vilppaan ja samalla myös salolaisen jalkapalloilun lama-aika.
Uudenlaista väriä Vilpas sentään toi vihreälle veralle heinäkuussa 1962. Vilpas järjesti ottelun TUL:n Turun piiri‑Libanon. Maalein 4‑3 voittaneessa piirijoukkueessa pelasivat Vilppaasta Onni Tuominen, Erkki Lähteenmäki ja Asko Vuorinen.
Uusi tuleminen koitti vuonna 1964, kun maalivahtivirtuoosi Gösta Backmanin valmentama Vilpas nousi takaisin omalle paikalleen, maakuntasarjaan. Paluu aurinkoon meni todella tiukaksi, sillä nousu varmistui viimeisessä ottelussa. Siinä Vilpas pystyi saalistamaan tarvittavan pisteen, kun kamppailu kemiöläistä Kimito SF:ää vastaan toi ratkaisevat nousupisteet.
Nousua voidaan pitää työvoittona Vilppaalle, sillä kolmena edellisenä syksynä se oli jäänyt vain yhden pisteen päähän maakuntasarjan paikasta.
Harjoitusolot Salossa eivät varsinkaan talvella olleet ihmeelliset. Kenttää ei aurattu, vaan seurojen pelaajat raivasivat jopa Salonjoen jäälle alueen, jossa jonkinlainen pelaaminen tammi- ja helmikuussa onnistui. Vasta vuonna 1968 kaupunki Vilppaan aloitteesta lupasi, että Paukkulan kentälle voitaisiin kaupungin toimesta aurata talvinen harjoituskenttä.
Maakuntasarjassa Vilpas esiintyi heti alkuun ennakkoluulottomasti. Jo ensimmäisellä kaudella 1965 tulokkaan sarjapaikka varmistui hyvissä ajoin.
Vuonna 1966 joukkue taisteli viimeiseen asti noususta Suomi-sarjaan. Haaveet tasaisessa lohkossa kariutuivat, kun Hyvinkään Palloseura kukisti viimeisen kierroksen ottelussa Salossa Vilppaan mykistävin lukemin 4‑0.
Kaudella 1967 Vilpas esitti kevätkaudella vakuuttavia otteita. Se voitti kaikki kuusi otteluaan ja johti sarjatauolla maakuntasarjan lohkoa 2 peräti viiden pisteen erolla Hyvinkään Palloseuraan ja karjaalaiseen BK-46:een. Sekään ei riittänyt, sillä Salossa jo vuorenvarmana pidetty nousu kariutui syksyn kangerteluun. Ensin HyPS kukisti salolaiset Hyvinkäällä niukasti, ja lopullinen takaisku tuli viikkoa myöhemmin. BK-46 voitti noin 700 salolaiskatsojan pettymykseksi Vilppaan 1‑0 ja nousi Suomi-sarjaan.
Koko kesän varmoissa nousutoiveissa elänyt salolaisyleisö uskoi viimeiseen asti omiinsa, sillä ratkaisupelissä riitti tunnelmaa. Siitä pitivät huolen molempien joukkueiden äänekkäät huutosakit.
Salolaisten valtava murhe oli loppuvihellyksen jälkeen käsinkosketeltava, sillä periaatteessa Vilpas menetti toisen kerran peräkkäin tarjolla olleen mahdollisuuden nousta maakuntasarjasta ylemmäs.
”Tuskin koskaan on urheilukentän katsomossa ollut niin paljon ääntä kuin sunnuntaina. Molempien seurojen hyvät huutosakit pitivät huolen siitä huolen, mutta Vilppaan ja salolaisyleisön toiveet valuivat vääjäämättömästi Urheilukentän liejuiseen nurmimattoon mitä pitemmälle ottelu kului”, kirjoitti Salon Seudun Sanomat 12. syyskuuta 1967.
Yleisömäärät olivat koko kauden pysytelleet huomattavan suurina, ja kotikentällä jouduttiin seurajohdon hämmästykseksi ja tietysti suureksi iloksi järjestyksenpitoon värväämään iso joukko uusia järjestysmiehiä.
Kesän aikana Vilpas pelasi ystävyysottelun ylempisarjalaista turkulaista ÅIFK:ta vastaan. Vilpas voitti yllättäen 4‑3, kun nuori hyökkääjä Pertti Tuomi tempaisi kolme kertaa pallon ÅIFK:n verkkoon. Vilppaan kannalta ne olivat kalliita maaleja, sillä Tuomi siirtyi Vilppaan kasvatin Aulis Laineen kaveriksi ÅIFK:n paitaan. Turusta Tuomi jatkoi myöhemmin Lahteen, jossa hän pelasi erittäin menestyksellisesti SM-sarjaa Lahti-69:n (Kuusysin) joukkueessa.
Vilpas pystyi kuitenkin paikkaamaan Tuomen lähdön omista junioreistaan. Vuonna 1968 edustusjoukkueessa esiintyi ensi kertaa nuori mies nimeltä Jyrki Nieminen. Hänen debyyttiottelunsa oli paikallispeli SalPaa vastaan. Vilpas voitti 1‑0, mutta Nieminen ei vielä siinä vaiheessa päässyt maalin tekoon.
Myöhemmin Nieminen houkuteltiin Turun Palloseuraan, missä hän herätti jo kevään harjoitusottelussa huomiota nopeudellaan ja maalivainullaan. TPS:ssä pelasi tuolloin kohuttu maajoukkuemies ja tuleva ammattilainen Tommy Lindholm, mutta Nieminen teki yhdessä harjoitusottelussa lähtemättömän vaikutuksen ainakin myöhemmin sanomalehtimarkkinoilta poistuneen Uuden Suomen urheilutoimittajaan.
”Sensaatio Salosta jätti maajoukkuemiehen varjoonsa”.
Näin otsikoi valtakunnallinen Uusi Suomi erään Tepsin kevätpelin jälkeen.
Ottelut TPS:n SM-sarjajoukkueessa eivät kuitenkaan onnistuneet laskelmoidusti, ja Nieminen palasi kaudella 1972 vielä Saloon nostamaan Vilpasta Suomensarjaan. Armeija vei miehen lopullisesti Vilppaasta. Kohteena oli vuonna 1976 Helsinki ja Suomen mahtiseuroihin lukeutuva HJK. Siellä Niemisen kyvyt pantiin nopeasti merkille, ja hän nousi turkulaisen Olavi Laaksosen luotsaamaan maajoukkueeseen. Kaikkiaan tälle Vilppaan kasvatille kertyi 45 A-maaottelua, joissa hän teki yhteensä yhdeksän maalia.
Yhden osumista Nieminen viimeisteli Lontoon legendaarisella, vuonna 2003 puretulla Wembleyn stadionilla, kun hän pisti pallon ohi Englannin maalivahdin Ray Clemencen. Suomi hävisi tuon ottelun vuonna 1976 maalein 2‑1, mutta Nieminen on ainoa suomalaispelaaja, joka on päässyt venyttelemään maailmankuulujen kaksoistornien varjossa eläneen Wembleyn verkkoja.
Nieminen pelasi erinomaisella menestyksellä seuratasolla Ruotsin pääsarjassa sekä Tukholman AIK:ssa että Eskilstunassa. Myöhempina vuosina hänet nähtiin mm. HJK:n edustusjoukkueen sekä nuorten ja naisten maajoukkueen valmennustehtävissä.
Apua muualta
Salolaisessa jalkapalloilussa tapahtui täydellinen mullistus 1970-luvun alussa. Toki koko maassakin systeemi muuttui, kun sarjojen nimet vaihdettiin vuonna 1973 divisiooniksi: esimerkiksi Vilpas pelasi maakuntasarjan sijasta yhdeksänlohkoisessa III divisioonassa.
Salossa Vilpas ja myös kauden 1969 päätteeksi silloiseen aluesarjaan pudonnut SalPa ryhtyivät systemaattisesti hankkimaan pelaajia kaupungin ulkopuolelta.
Vahvistukset olivat sitä luokkaa, että satsaus näkyi myös tuloksissa. Syksyllä 1973 SalPa nousi IV divisioonasta ylös, mutta Salon herruus säilyi Vilppaalla. Vilpas nousi nimittäin monen yrityksen ja monen erehdyksen jälkeen vihdoinkin ylös, uuteen II divisioonaan valmentaja Pentti Jakosen opeilla. II divisioona oli kolmanneksi korkein sarjataso, sillä SM-sarjan ja kakkosen väliin oli sarjauudistuksen mukana perustettu aivan uusi I divisioona.
Katsojia villinneessä joukkueessa pelasivat Hannu Partanen, Mauri Kemppainen, Seppo Lehtinen, Asko Vuorinen, Reijo Savolainen, Seppo Heino, Markku Nieminen, Erkki Heinonen, Rauli Halava, Harri Laakso, Jyrki Nieminen, Pekka Röntynen, Aulis Laine, Ari Aaltonen, Matti Silen, Esko Kesänen ja Markku Larsson.
Jakosen ohella taustoilla toimivat huoltaja-valmentaja Reijo Rannikko ja joukkueenjohtaja Reino Virtanen.
Jalkapallokuume oli Salossa noina aikoina tuntuva. Esimerkiksi Vilppaan vierasotteluun Karjaalle kannustajat lähtivät linja-autolasteittain. Maakuntasarjassa nousuvuotena 1973 Vilppaan kotiotteluissa tunnelmaa loi keskimäärin 700 katsojaa – suomalaista huippua tasollaan.
Edellisiltä vuosilta tuttu ja aina vaarallinen raitapaitamiehistö BK-46 oli se joukkue, joka maakuntasarjan syksyisessä loppukirissä jäi Vilppaan taakse. Vielä kaksi kierrosta ennen loppua Karjaa johti sarjaa maalieron turvin. Viimeisen kierroksen päätteeksi Vilpas oli kilpakumppaniaan parempi, sillä BK-46 sortui ratkaisuvaiheissa tasapeliin ja tappioon.
Nousun takana oli tietysti koko joukkue Jyrki Niemistä myöten, mutta myös se, että Aulis Laine oli 34-vuotiaana palannut mestaruussarjasta kolmen huilivuoden jälkeen kasvattajaseuraansa auttamaan. Yhteensä 13 A-maaottelussa Suomea edustanut Laine otti nousun jälkeen myös valmennusvastuun Vilppaassa.
Kiitosta jaettiin kuitenkin koko joukkueelle. Loukkaantumiset koettelivat pitkin kautta Jakosen suojatteja, joten nousun takeeksi tarvittiin koko 20 miehen pelaaja-arsenaalia. Kaikille löytyi käyttöä, kaikki saivat vastuuta, ja kaikki pääsivät juhlimaan nousua. Esimerkiksi kelpaa vaikka Rauli Halava. Pienikokoinen kärki ei juuri loistanut kuin yhdessä asiassa, maalinteossa. Ja sehän riittää jalkapalloilussa.
Nousun huumaa vai mitä lie ollut, mutta Vilppaan jalkapallojohdolta löytyi syksyllä 1973 monta kriittistä sanaa kaupungin johdolle. Arvostelua riitti niin urheilun määrärahojen supistuksista kuin talviharjoittelumahdollisuuksistakin.
Totta oli, että talvella harjoitukset olivat säänhaltijan armoilla. Jos taivaalta putoili lunta, määrärahat eivät riittäneet auramiesten töissä pitämiseen viikonloppuisin. Harjoitukset sanalla sanoen tukehtuivat monta kertaa lumeen.
Vilppaan onnen aikaa II divisioonaksi muuttuneessa sarjassa kesti neljän kauden ajan.
Huolella rakennettu salolaisjoukkue vahvistui tuntuvasti heti nousunsa jälkeen syksyllä 1973. Salolaislähtöinen (SalPa) poikamaajoukkueessakin esiintynyt Sauli Lehtinen palasi SM-sarjakierrokseltaan (ÅIFK, HJK, Lahti) takaisin Saloon, ja lisäksi Tamepereelta keltamustiin saatiin kovan luokan pelimieheksi osoittautuneet Ahti Fernelius ja Tapio Nummela.
Parhaimmillaan joukkue kamppaili jopa noususta I divisioonaan. Se oli silloinkin maan toiseksi korkein sarjataso. Ensimmäisellä kaudella Vilpas kiisteli lohkovoitosta Turun Pyrkivän kanssa, mutta nousu livahti loppujen lopulta Turun mustavihreälle raitapaitamiehistölle.
Vilppaan laskusuuntainen taru II divisioonassa päättyi vuonna 1977. Silloin Vilpas putosi auttamatta yhtä kerrosta alemmas, III divisioonaan.
Vuosikymmenen loppu kulki tasaisesti III divisioonassa. Ei notkahduksia mutta ei myöskään unelmia II divisioonasta. Kakkosesta, silloin salolaisittain katsoen maksimitasolta, putosi myös paikalliskilpailija SalPa kahden kauden yrittämisen jälkeen syksyllä 1979.
Tilanne Vilppaan jalkapalloilussa oli noina aikoina kaksijakoinen. Juniorijoukkueita seura veti kentälle ennätysmäisesti kymmenen, ja ne myös menestyivät. Nuorisotoimintaan herääminen tapahtui jalkapallojaostossa kreivin aikaan, sillä edustusjoukkueen menestyshuuman keskellä juniorijoukkueet jäivät lähestulkoon heitteille.
Pohjana poikatoiminnan kehittymiselle antoi jalkapallokoulu, jota Pentti Jakonen lähti menestyksellisesti vetämään.
Toisaalta aikuisten kentillä käynnistyi kierre, josta jaosto oli syystäkin huolissaan: katsojamäärt romahtivat. Vilppaan otteluja Salossa seurasi vuonna 1978 keskimäärin 81 ihmistä. Huippuaikoina määrät olivat jopa kymmenkertaiset. Jotain pitäisi tehdä, mutta mitä, kysyi jaostokin ihmeissään.
Usko asiaan ei kuitenkaan hiipunut. Jalkapallojaosto lähti yhdessä jääkiekkoväen kanssa rakentamaan minigolfrataa Urheilupuistoon. Tavoitteena oli sen valmistuminen keväällä 1980, eivätkä suunnitelmat pettäneet.
Vuodet 1980 – 2000
Naiset parrasvaloihin
Vilppaan miesten jalkapalloilulle eivät 1980- ja 1990-luvut anna paljon aihetta iloon. Epätasaisesta joukkueesa muodostui valitettava hissijoukkue III divisioonan ja IV divisioonan välille. Vilpas ei pystynyt vakiinnuttamaan asemiaan edes piiritasolle jämähtäneessä III divisioonassa.
Syitä lajin alamäkeen on varmasti monia. Yksi oli siinä, että Vilppaan lahjakkaita kasvatteja houkuteltiin muihin seuroihin. Ei välttämättä edes Saloon (SalPaan) vaan myös muihin kaupunkeihin. Esimerkkeinä 1980-luvun alussa voidaan mainita vaikkapa Jorma Heinonen ja Mika Laiho. Molemmat nähtiin myöhemmin maan korkeimmalla sarjatasolla: Heinonen Porissa ja Laiho Valkeakoskella.
Vilpas kamppailikin 1980-luvun alun Kolmosen keskikastissa, eikä se riittänyt parempaan tottuneelle seuralle. Vuonna 1983 tehtiin suunnitelma, jonka mukaan Vilppaan piti nousta III divisioonasta. Tulos oli päinvastainen: Vilpas tipahti IV divisioonaan, josta se kuitenkin palasi pikaisesti takaisin.
Vilppaasta kehkeytyi kuitenkin hissijoukkue kahden sarjan välille. Se putosi viidesti Kolmosesta Neloseen ja nousi yhtä monta kertaa takaisin. Tasoero noiden kahden sarjan välillä oli noina aikoina Turun piirissä suuri. Joukkue, joka menestyi Nelosessa, ei enää pärjännytkään sarjaporrasta ylempänä. Oman tasonsa mukaisen III divisioonan eli Kolmosen paikan se vakiinnutti vasta 1990-luvun loppupuolella. Silloinkin se tapahtui outoon vuodenaikaan, tammikuussa 1997. Vilpas kohtasi Turun lämmitettävällä hiekkatekonurmella turkulaisen Jyrkkälän Tykit ja voitti iloisesti maalein 3‑1.
Vaikka edustusjoukkueen urheilullinen tulos ei aina vastannutkaan odotuksia, Vilppaan jalkapallojaostossa jaksettiin tehdä töitä. Tästä esimerkiksi kelpaa maaotteluiden järjestäminen yhteistyössä SalPan ja Palloliiton kanssa.
Alkutahdit polkaistiin jo 1970-luvulla, ja kun isännöinnit onnistuivat, Palloliiton luottamus Saloon vain kasvoi. Vuonna 1982 Saloon myönnettiin 18-vuotiaiden EM-lopputurnauksesta kaksi ottelua. Itävalta – Neuvostoliitto ja Belgia – Bulgaria. Jatko seurasi yhä korkeammalla tasolla.
Vuonna 1987 Salossa pelattiin 21-vuotiaiden maaottelu, jossa Suomi yllätti 2500 katsojan edessä Italian Jouko Vuorelan maalilla 1‑0. Italian joukkueessa Salon kentällä nähtiin Paolo Maldini, joka kipusi maailman parhaaksi puolustajaksi ja Italian A-maajoukkueen kapteeniksi.
Paria vuotta myöhemmin, toukokuussa 1989 Salossa nähtiin 21-vuotiaitten EM-karsintaa Suomi‑Hollanti, josta Suomi otti pisteen 1‑1 –tasapelillä.
Suomen joukkueen vaihtopenkillä istui Lahden Reippaan suurlupaukseksi kehuttu Jari Litmanen, joka pääsi kentälle 75 peliminuutin jälkeen. Salon Seudun Sanomat ihmetteli, eikö Litmasta olisi voitu vaihtaa keskikentälle jo aiemmin. Litmasen myöhempi ura onkin sitten pelkkää suomalaista jalkapallohistoriaa.
Kaikkiaan SalPa ja Vilpas junailivat tiiviissä yhteistyössä kymmenkunta eri ikäluokan maaottelua. Joukkoon mahtui myös kaksi naisten peliä eli Suomi‑Ruotsi vuonna 1975 ja Suomi‑Kiina vuonna 1991. Vilpasta järjestelytoimikunnassa edustivat pääasiassa Reino Töyry ja Reijo Rannikko.
Mimmien vuoro
Vilpas siis seurasi tarkasti jalkapalloilevan Suomen liikkeitä. Seura ei lähtenyt ensimmäisten joukossa nostamaan naisten jalkapalloilua, jota vielä sen alkuaskelilla kutsuttiin vähättelevään sävyyn mimmifutikseksi. Salossa asiaan innostui ensin SalPa ilman suurempia aikaansaannoksia.
Kun Vilpas tarttui täkyyn 1980, se pääsi muutaman henkilön – valmentaja Reino Töyryn ja old lady Marja-Leena (Mari) Ruostesaaren – vauhdittamana lupaavaan nousukiitoon. Molemmat olivat vakaasti sitä mieltä, että kun naisjalkapalloilu oli tullut jäädäkseen Suomeen, niin sille riittäisi elintilaa myös Salon kokoisessa kaupungissa.
Alkuvaiheissa lajin salaisuukskiin perehtyi Vilppaassa parisenkymmentä nuorta naista, vaikkei perjantai-illan harjoitusvuoro paras mahdollinen teini-ikäisille ollutkaan.
Vilpas pelasi ensimmäiset kaudet aluesarjassa. Esimerkiksi 1983 matkat veivät Turun suunnasta Länsi-Uudellemaalle ja Helsinkiin. Turun piirissä vaikutti kaksi vahvaa naisjalkapalloiluun keskittynyttä seuraa eli TPS ja Pyrkivä. Turun ulkopuolella oli Vilpasta ja Paimion Hakaa lukuun ottamatta vaatimattomampaa.
Vaikka Vilppaan taidolliset puutteet myönnettiin, innostusta ja uskoa asiaan joukkueessa riitti. Heinäkuun lopussa 1983 Vilpas esimerkiksi leireili Eerikkilän Urheiluopistolla Tammelassa. Siellä yhdet harjoitukset veti mm. HJK:n miesten valmentajanakin toiminut opiston rehtori Raimo Kauppinen.
Vuosi 1984 muokkasi myös naisten sarjoja. Aluesarjan ja SM-sarjan väliin perustettiin I divisioona, joiden karsintasarjaan Vilpas selviytyi. Tie pysähtyi toiseen karsintavaiheeseen eli I divisioona jäi haaveeksi. Peli-ilo kuitenkin säilyi, ja Vilpas kuului Palloliiton Turun piirin vakiojoukkueisiin. Taidotkin kohenivat, kun mimmejä veti parin kauden ajan alue- ja piirisarjassa kokenut ja pitkän linjan jalkapallomies Tapio Nummela. Neljä ensimmäistä kautta harjoituksia johtanut Reino Töyry jäi edelleen joukkueen pariin mutta muihin tehtäviin.
Nummela joutui painimaan saman ongelman kanssa kuin Töyry. Pelaajamateriaalia oli niin niukasti, ettei loukkaantumisiin ollut varaa. Syystä tai toisesta uusia tyttöjä harjoituksiin ilmestyi perin harvakseltaan.
Lupaavaa mimmiainesta Salossa kuitenkin kasvoi. Esimerkiksi vuonna 1986 Turussa pelattiin kaikkien aikojen ensimmäinen 17-vuotiaitten tyttöjen piiriturnaus. Vilppaasta Turun piirin joukkueeseen kutsuttiin Heli Lehtola ja Sari Sirkiä.
Omin voimin takaisin
Kun Vilppaan miesjoukkue pystyi 1990-luvun jälkipuoliskolla vakiinnuttamaan asemansa III divisioonaan, temppu tehtiin omin voimin. Nousuun ei vaadittu muualta hankittuja apureita, vaan päävastuun uudesta menestyksestä kantoivat seuran omat kasvatit. Tämän mahdollisti piristynyt junioritoiminta, joka jaoston monitoimimiehen Markku Larssonin johdolla nostettiin alamaista nousuun 1980-luvulla.
Joukkuemäärät kasvoivat hitaasti mutta varmasti, samoin pelaajajoukko. Sieltä Vilppaan edustukset pystyivät nostamaan uutta ja yllättävän valmista voimaa myös III divisioonan nurmikentille.
Katsojia jalkapallo-ottelut Salossa kiinnostivat entistä vähemmän. Vanha ja paljon nähnyt puukatsomo ei enää täyttynyt entiseen malliin, vaan uskolliselle kotijoukkueen kannattajille löytyi aina tilaa riittämiin. Yhtenä syynä saattoi olla se, että kiihkeitä paikallispeleja ei Salossa enää nähty. Aikanaan Vilppaan ja Viestin taistelut ja sittemmin Vilpas‑SalPa –ottelut olivat kansan mieleen. Ne poistuivat, sillä SalPa ja Vilpas pelasivat miltei joka vuosi eri sarjassa sen jälkeen, kun Vilpas oli jäänyt SalPan varjoon jalkapallokentillä.
Vuodet 2001 – 2008
Pikakäynti Kakkosessa
Vilppaan jalkapalloilu sai 2000-luvulle lentävän lähdön, kun joukkue nousi nummelalaisen Timo Tuomen valmennuksessa puoliksi yllättäen syksyllä 2000 II divisioonaan eli Kakkoseen. Vastaavalla tasolla keltamustat oli nähty tätä ennen 15 vuotta aikaisemmin. Keltamustat jättivät Kolmosen komeasti, sillä viimeisessä ottelussa joukkue pöllytti 11‑0 murskavoiton Raision Palloseurasta.
Nousu varmistui kahden pisteen erolla lohkon ennakkosuosikkiin, kemiönsaarelaiseen FC Bodaan.
Odottamaton menestys Kolmosessa ei häirinnyt Vilpasta, vaan se oli valmis vastaamaan Kakkosen kutsuun.
Yksi totuus oli kuitenkin varmaa jo nousujuhlissa. Vilpas ei aikonut lähteä ostolinjalle. Ellei omilla menestytä Kakkosessa, niin sitten ei menestytä.
Vilppaan budjetti oli varmasti Kakkosen lohkossa pienimpien joukossa.
Niin pienillä panoksilla ei pysytty vauhdissa mukana. Vilpas putosi kauden 2001 päätteeksi takaisin Kolmoseen lohkosta, jossa nähtiin vastustajia aina Tamperetta ja Kaskista myöten.
Muutama ulkopuolinen pelaaja oli pakko hankkia Kakkosen kentille kokemattoman oman kaartin tueksi, mutta pääpaino yritettiin pitää salolaisuudessa. Se kostautui ja osittain odotetusti.
Joukkue teki sen, minkä budjetti salli. Kun Salon talviset harjoitusolot olivat edelleen kehnot, Vilpas matkasi harjoittelemaan Eerikkilän urheiluopistolle, Turkuun, Helsinkiin ja Paimion lämmitettävälle hiekkatekonurmelle.
Neljä kautta Vilpasta valmentanut Timo Tuomi ja joukkueenjohtaja Sami Keto-oja suhtautuivat lopputulokseen terveen kriittisesti.
”Olisimme voineet kerätä rahaa ja ostaa pelaajia Turusta. Entä sitten? Sama ruljanssi olisi odottanut jatkossa. Päätimme antaa salolaisille pelaajille näyttöpaikan, eikä lopputulos yöunia vienyt. Realiteetit pitää tunnustaa”, kuvailivat Tuomi ja Keto-oja tuntojaan syksyllä 2001.
Naapuriseura SalPa sen sijaan haki menestystä toisin keinoin. Se kokosi oman joukkueensa pääosin Turun suunnalta, mutta myös muualla Suomessa tunnettiin vetovoimaa SalPaan, joka oli organisoinut entisen maajoukkuemaalivahdin Petri Jakosen johdolla jalkapalloilunsa uuteen kuosiin. Edustusjoukkue jopa käväisi Ykkösessä yhden kauden mittaisella visiitillä.
Vilpas katseli vierestä SalPan liikkeitä, ja se pystyi ottamaan Saloon kasvaneesta jalkapallobuumista osansa. Vilppaan juniorimäärät nousivat, ja sarjoihin saatiin innostavan runsaasti nuorten joukkueita.
Vilppaan edustusjoukkueen taso vakiintui Kolmosen Turun piirin lohkoon. Tasaisen varmat esitykset ovat pitäneet sen lohkon keskikastin paremmalla puolella turvallisissa asemissa. Ei ole ollut pelkoa putoamisesta, mutta toisaalta nousutaistelutkin ovat jääneet muiden harteille.
Rahallisesti Kakkonen vaatisi sen verran enemmän panostusta, että taustajoukkoihin pitäisi löytyä enemmän asiaan sitoutunutta väkeä.
Saloon talveksi 2004 valmistunut lämmitettävä hiekkatekonurmi antoi aivan uusia mahdollisuuksia lajin tulevaisuudelle. Jalkapalloilun työjuhtina Sami Keto-oja, Markku Larsson ja kumppanit ovatkin kyenneet luomaan Vilppaalle sellaiset asemat, joista on hyvä lähteä jatkoon.
Kausi 2008 vankisti sitä mielikuvaa, että Kakkonen on Vilppaan mahdollisuuksien ulottuvilla. Toista kautta joukkuetta valmentanut Uolevi Nurmi on tuonut uutta ajattelua niin pelaamiseen kuin harjoitteluunkin. Pelaajat Vilpas on löytäyt omista nuorista, mutta liikkeelle lähtenyt yhteistyö SalPan kanssa on näkynyt myös Vilppaan Kolmosen kentillä.
Nurmen aikakauden näyttävin saavutus toistaiseksi kirjataan kaudelta 2007. Vilpas raivasi Suomen cupissa tiensä viidennelle kierrokselle asti. Vasta siellä nousi seinä pystyyn, kun Veikkausliigan Viikingit Helsingin Vuosaaresta kukisti hyvin taistelleen kotijoukkueen Salossa maalein 1‑4.
Jalkapalloilijat ovat muusta seurasta poiketen käyttäneet alkuvuosien nimeä Wilpas. Sillä jaosto haluaa kunnioittaa 100-vuotiaan seuransa vankkoja perinteitä. Siinä se onnistuu hyvin. Kaudella 2008 Wilppaan tunnuksia kantoi eri sarjoissa toistakymmentä joukkuetta. Ikäjakautumaa riittää, sillä vanhimmat ovat yli 45-vuotiaita ”Yli-ikureita”, kun taas nuoremmat pyörittävät palloa CM-liigassa juuri ja juuri kouluikäisinä.
Junioritoiminta onkin saatu pienen hakemisen jälkeen sellaiseen malliin, jossa sen Vilppaan kaltaisessa seurassa pitääkin olla. Lisää ohjaajia tietenkin kaivataan aina, mutta pahin lama tässäkin on pitkän taistelun jälkeen voitettu.
Jalkapalloilussa Vilppaan toiminnassa on samanlainen aukko kuin koripalloilussa. Naisten joukkuetta ei saada enää edes piirinsarjaan.
Ilmiö ei kuitenkaan yllätä Salossa, missä monet naiset joutuvat tekemään nelivuorotyötä. Kun siinä ohessa pitää hoitaa perhe, opiskelu ja ehkä muut harrastukset, aikaa harjoituksille on vapaa-ajasta mahdoton lohkaista.
Sitä murehti varmasti myös naisjalkapalloilua Vilppaassa käynnistänyt Reino Töyry. Hänen pitkä ja ansiokas uransa Vilppaan, piirin ja Palloliiton elimissä sai harvinaisen tunnustuksen syksyllä 2006. Palloliitto nimitti Töyryn liiton ainaisjäseneksi. Saloon ei vastaavaa kunniaa oltu aiemmin jaettu.
Sisätiloihin
Vaikka Vilppaan kesäaikainen jalkapalloilu juuttui 2000-luvulla Kolmoseen, jaosto ei ikinä sanonut ”ei” uutuuksille. Lajin sisämuoto futsal herätti Vilppaan syksyllä 2002, ja Hasse Robertssonin valmentama joukkue lähti menestyksellä mukaan talvikauden III divisioonan peleihin.
Menestys seurasi porukkaa ensi askelista lähtien, ja Vilpas nähtiin tuota pikaa II divisioonassa.
Pienen haparoinnin jälkeen futsalin arvostus on noussut. Maajoukkue ottaa asiat tosissaan, ja pääsarjoissa nähdään kelpo pelejä.
Alun perin laji Vilppaassakin oli ”kesäfutiksen” pelaajien kakkoslaji ja veteraanien jäähdyttelypaikka. Futsalkausi koettiin niin lyhyeksi, ettei pelkästään siihen kannattanut erikoistua. Ajat ovat kuitenkin muuttumassa. Nykyisin futsal on jo koonnut pariinsa niitä pelaajia, joille futsal on se ainoa ja varsinainen päälaji.
Salossa, kuten koko Turun piirissäkin, futsalin esteenä on yksi yhteinen peikko. Riittävän avaria saleja ei riitä, sillä samoille harjoitusvuorojen markkinoille tunkevat myös perinteiset sisäpalloilulajit eli lentopalloilu ja koripalloilu. Futsalissa kentällä pitää olla leveyttä 18‑22 metriä ja pituutta 38‑42 metriä.
Salossa säännöt täyttää vain täyteen varattu Salohalli. Kun sinne haluaa vielä salibandykin, vuorot eivät yksinkertaisesti riitä. Uudet tulokkaat jäävät vanhojen jalkoihin.
Salibandy kuuluu myös Vilppaan lajivalikoimaan, mutta se hakee edelleen hieman itseään. Esimerkiksi kaudella 2007‑2008 naisten pelit jäivät kesken. Miesten puolella toiminta kuitenkin jatkuu, ja hyvä niin: salibandy kulkee Suomessa lujassa myötätuulessa, ja sen harrastajamäärät kasvavat nopeampaan tahtiin kuin monessa muussa lajissa.
Teksti Salon Vilppaan 100-vuotis historiikista, jonka on kirjoittanut Harri Sulonen